tiistai 25. huhtikuuta 2017

Some - Egon boostausta vai inspiraation jakamista?

Edellinen postaukseni käsitteli jo osittain somea, mutta halusin kirjoittaa itse somesta vielä laajemmin. Mitä saan irti somesta ja miten suhtaudun muiden ihmisten kuviin? Miten löytää oma tie ja ääni ja olla tyytyväinen omaan itseensä, kun somessa on niin paljon upeita ja tyylikkäitä ihmisiä?

Kuvitan tämän tekstin viime aikojen Instagram-kuvillani

Minulle on todella suuri inspiraation lähde seurata kuvia Instagramissa ja Pinterestissä ja saan niistä paljon ideoita itseni ilmaisemiseen. Kiinnostavinta sisältöä on oman näköisillä ja samaistuttavilla henkilöillä. Siksi vaikka mallia voikin muilta ottaa, ei kannata suoraan matkia muita tai koittaa hioa ja kiillottaa elämänsä kaikkia kulmia. Jos omaa ulosantia tahtoo kehittää, voi olla apua siitä kun miettii mikä muitten kuvissa tai teksteissä itseään kiinnostaa. Kaikkia taitoja voi oppia, kun vain harjoittelee. Jos jossain haluaa kehittyä ja vaikka oppia ottamaan parempia kuvia, sitä kannattaa yksinkertaisesti tehdä paljon ja olla lannistumatta. Silmä tekemiselle kehittyy kyllä.

Näissä kuvissa minulla on peruukki. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

Kuvia katsellessa täytyy aina pitää mielessä, että näet mitä ihmiset antavat sinun nähdä. Somesta et voi tietää millaista jonkun ihmisen päässä oikeasti on asustaa. Vaikka hänellä olisi täydelliset hiukset, asunto ja täydelliseltä vaikuttava elämä, ei kenenkään elämä ole täydellistä. Meillä on kaikilla omat demonimme voitettavana ja teemme parhaamme sillä mitä meillä on.

Siksi ei pidä ikinä verrata itseään muihin tai kadehtia muiden elämää. Toisen menestys ei ole sinulta pois, eikä pidä lannistua siitä miten hienolta joku toinen vaikuttaa. Ota inspiraatiota, ole paras versio itsestäsi, mutta älä yritä olla joku muu.

 
Somessa on ongelmansa, mutta se riippuu mielestäni vain siitä millä tavalla sitä käyttää ja miten siihen suhtautuu. Kulttuurimme on hyvin yksilökeskeinen ja some voi joko korostaa sitä, tai sitten se voi yhdistää ihmisiä. Sitä voi käyttää ruokkiakseen egoaan, se saattaa innostaa ihmisiä materialismiin, pinnallisuuteen ja kuluttamiseen, mutta sitä voi myös käyttää fiilisten ja tunnelmien ja kauniiden ajatusten jakamiseen ja ihmisten kannustamiseen. Se voi toimia päiväkirjana ja itsensä ilmaisemisen kanavana. Ja toki se on nykypäivänä tärkeimpiä kanavia verkostoitua työelämässä ja tavoittaa asiakkaita.


Myönnän, että välillä some meinaa imaista sisälleen ja silloin saattaa harmittaa jos joku kuva ei saakaan "tarpeeksi" tykkäyksiä tai jos menettää seuraajan. Sellaisen ajattelun yritän ravistaa pois. Tallennan hetkiä eritoten itseäni varten. Haluan pysyä uskollisena omalle tyylilleni ja kuvata maailmaa kuten minä sen koen. Haluan jakaa niitä uskomattoman kauniita fiiliksiä, joita maailma minussa herättää.



Pidän säröisistä kuvista ja epätäydellisyyksistä ja olen innostunut käyttämään filmikamerafilttereitä, joitten avulla kuvat näyttävät suttuisilta ja filmille kuvatuilta. Höpsöä ja feikkiä ehkä, mutta se näyttää mielestäni kivalta ja ei lopulta kuitenkaan ehkä sen höpsömpää kuin mikään muukaan kuvien muokkaus. Liian "täydelliset" Instagram-feedit ja valokuvat ylipäätään, eivät henkilökohtaisesti mielestäni ole yhtä kiinnostavia kuin elämänmakuiset tai vähän oudot ja vinksahtaneet. Täydellisyyttä ei tarvitse, eikä kannata tavoitella. Kuvien takana ihmiset ovat kaikki omilla ihanilla tavoillaan epätäydellisiä. Se on kiinnostavaa ja aitoa.


Tykkään keskittyä positiivisten ajatusten ja tuntemusten jakamiseen, mutta haluan pysyä myös rehellisenä. Kaikilla meillä on omat vaikeutemme. Jotkut eivät anna niiden näkyä, mutta se ei tarkoita että heidän elämänsä olisi parempaa. Sinulla on oma ainutlaatuinen elämäsi, ja se on ainut mitä saat. Tee siitä sellainen kun tahdot ja ole kiitollinen siitä mitä saat. Älä kaipaa jotain mitä muilla on - se ei ole sinulta pois. Meidän kaikkien on löydettävä oma polkumme. On hyvä inspiroitua ja innostua muiden esimerkistä, mutta sinun ei tarvitse olla mitään muuta kuin oma itsesi ja tehdä parhaasi.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Ei mitään häpyä

Olen saanut muutaman kerran kommenttia läheisiltäni koskien selfieitä tai vähäpukeisia kuvia. Ymmärrän täysin mistä tämä juontuu ja asiasta onkin hyvä mielestäni keskustella ja itse kyseenalaistaa omia motiivejaan julkaistessaan itsestään kuvia. Halusin nyt tuoda oman näkökantani asiasta esiin.

Minä pidän hienoista valokuvista. Oikeastaan rakastan niitä, kuten taidetta muutenkin. Tykkään ottaa kuvia, vaikka en paljoa kuvaamisen mekaanikasta tiedä. Tykkään myös esiintyä kuvissa, sillä olen päässyt luomaan lahjakkaitten valokuvaajien kanssa upeita kuvia. En itse tosiaan ole ainakaan vielä lahjakas henkilökuvaaja (- joskin tahdon jatkossa opetella enemmän myös itse kuvaamaan muita -) joten on ollut tähän asti helpompi olla itse kuvattavana. Tai eihän sekään helppoa ole todellakaan ollut, mutta olen kokemuksen kautta hieman oppinut ja päässyt ulos mukavuusalueeltani. En sano olevani hyvä malli, mutta olen oppinut rentoutumaan helpommin kameran edessä ja se on tuntunut hienolta ja kasvattavalta. Maailmani laajentuu aina kun uskallan enemmän.

Filmikuva: Sasa Mustonen

Kuvattavana oleminen on rohkaissut minua ja opettanut näkemään itseni kauniina. Se ei ole ollut mikään itsestäänselvyys. Riippumatta miltä näytämme, meillä kaikilla on omat epävarmuutemme. Itse kärsin vuosikaudet aknesta, joka vaikutti itsetuntooni pahasti. En osannut nähdä muuta kuin huonon ihoni ja pidin teinivuodet itseäni todella rumana ja oksettavana. Ihoni parantui vasta lääkekuurin avulla ja sen jälkeen olen vasta nyt muutaman vuoden oppinut pitämään ulkonäöstäni.

Olen oppinut rakastamaan vartaloani, mutta sekin on tapahtunut vasta nyt vanhemmiten. Olin ennen hyvin itsetietoinen pienistä asioista, kuten pyöreästä vatsastani, pienistä ketunnokkatisseistäni ja vähäisestäkin selluliitista. Lapsena sain kuulla kavereiltani olevan "kaksi tikkua ja vähän räkää välissä". Hoikillakaan ihmisillä ei välttämättä ole aina kehonsa kanssa helppoa. Olin nuorena laiha ja vanhemmiten saadessani enemmän muotoja, kesti uuteen kehoon totutella. Hieman pyöreä vatsani ja päärynämallini ei mielestäni istunut hoikkaan varteeni. En nähnyt kehoani ollenkaan kauniina, mutta kuvien avulla olen tajunnut miltä se muiden silmään näyttää ja hyväksynyt sen sellaisena kuin se on. Jos valokuvista voi saada itsevarmuutta ja oppia pitämään itsestään, onko siinä jotain väärää? Olen ylpeä siitä prosessista, jonka läpikäymisen myötä olen oppinut arvostamaan itseäni karvoineni, arpineni, ihanine kätevine tisseineni kaikkineni.

Filmikuva: Sasa Mustonen

Filmikuva: Sasa Mustonen

Tietysti selfieiden postaaminen saattaa joillekin muuttua koukuttavaksi ja ongelmalliseksi, jos sillä pönkittää itsetuntoaan ja kalastelee vain kehuja. Silloin kannattaa miettiä pitäisikö hyväksyntää hakea enemmän itseltään kuin muilta. Mutta miksi ei ottaa selfietä päivänä, jolloin kokee näyttävänsä erityisen kivalta tai jolloin tapahtuu jotain merkittävää? Asioita voi aina tehdä monesta syystä, eikä ole muiden asia päätellä ilman parempaa tietoa sinun motiivejasi. Itse toki inspiroidun kehuista ja tykkäyksistä, ja arvostan niitä paljon. Se ei kuitenkaan ole syy miksi ilmaisen itseäni kuvilla. Sydämeni jostain syystä vain väpättää stailaamiselle, laittautumiselle ja kaikelle kauniille ja visuaaliselle. Ihmiskehot ovat myös tosi maaginen ja siisti juttu! On upeaa miten niitä voi käyttää itseilmaisun ja taiteen välineenä. 

Kyseenalaistan kyllä sosiaalisen median käyttöä, enkä halua viettää liikaa aikaa ruutujen edessä. En jaksa kuitenkaan stressata asiasta liikaa. Jos Instagramin käyttö, selfieiden ottaminen ja bloggaaminen tuntuu minulle nyt antoisalta, niin mikäs siinä. Ei se vie kaikkea aikaani ja ajatuksiani elämän tärkeämmiltä asioilta. Jonain päivänä tuskin jaksan enää keskittyä samoihin asioihin, mutta elämässä on eri kausia ja kaikesta voi oppia uutta. Sosiaalista mediaa ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Jos jotakuta ei kiinnosta muitten selfieiden katselu, ei niitä tarvitse myöskään seurata.

Hilja ja minä 2015. Alkuperäisen filmikuvan ottanut Elias Hakala, tulosteen päälle maalannut minä.
Vaikka kroppani onkin ihan semitimmi (siihen verrattuna mitä voi odottaa erittäin epäsäännöllisellä urheilulla), on se aivan tavallinen vartalo. Kaikkia kehoja ja vartalotyyppejä tulisi voida juhlistaa ja tuoda median yksipuolisen kauneuskuvan rinnalla esille. Edustan mielestäni myös vaihtoehtoista kauneutta tatuointieni tähden. Haluan juhlia ihmisten erilaisuutta. On niin hienoa miten erilaisia kaikki olemme. On naurettavaa, että kauneusihanteet ovat niin rajattuja, sillä meitä on kuitenkin joka lähtöön. On mahdotonta tavoittaa keksitty ihanne. Toivon, että kaikki osaisivat nähdä itsensä kauniina ja olla vertaamatta itseään muihin. Haluan tekemieni vaatteitteni malleiksi erinäköisiä ihmisiä ja haluan tulevaisuudessa valokuvata kaikenlaisia henkilöitä ja kehoja. Miksi en siis käyttäisi myös omaa kehoani taiteen välineenä?

Kuvannut Elias Hakala

Kuvilla otan myös kontrollin omasta kehostani. Se kuuluu minulle ja minulla on oikeus tehdä sillä mitä huvittaa. Olen kyllästynyt seksuaaliseen häirintään, jota saa osakseen vain olemalla olemassa. Kuvistani ei ole seurannut minulle sellaista häirintää, mitä vaikka kadulla täysissä pukeissa feissaaminen on tuonut osakseen. Olen kyllästynyt siihen että alastomat kehot yhdistetään automaattisesti seksiin. Olen myös kyllästynyt siihen, että mikäli kuva olisikin seksuaalissävytteinen, sitä olisi oikeus tuomita. Alastomuus ja seksuaalisuus eivät ole sama asia, mutta molemmat ovat täysin luonnollisia asioita, joita ei tarvitse pelätä. Liian usein edelleen etenkin naisia, jotka tuovat näitä asioita esiin, katsotaan alaspäin. Itse koen feministisenä ja voimauttavana nähdä ja jakaa sisältöä, joka tuo ihmisyyttä ja kehopositiivisuutta esiin. Itse kuvaustilanteissa, joissa olen ollut, ei ole koskaan ollut mitään seksuaalista.

Kuvat ovat myös muistoja. Olen elänyt täysillä, astunut ulos laatikosta, ja minulla on rikkaat muistot ja kuvia, joita voin vanhana katsoa ja todeta olleeni sangen vetävä mimmi.

Kuvannut filmille Henna Nennunen.

Kuvannut filmille Henna Nennunen.

Kuvannut filmille Henna Nennunen.
Kaikenkaikkiaan on siis hyvä miettiä tekojensa motiiveja ja seurauksia, mutta ei pidä jättää asioita tekemättä vain muiden ihmisten mielipiteitten vuoksi. On ihanaa saada kannustavia kommentteja, ja saada ja jakaa inspiraatiota kuvien avulla. Asioita on hedelmällistä tehdä kuitenkin siksi, että ne ovat itsessään antoisia, ei muilta saadun palautteen vuoksi. Negatiivisten kommenttien ei pidä myöskään antaa haitata ja latistaa itseään, sillä he luultavasti vain purkavat omia pelkojaan tai epävarmuuksiaan. Aina löytyy joku joka ei sinun toiminnastasi pidä. Se on kuitenkin näiden ihmisten ongelma, ei sinun.

 Siinä mielessä vain omien läheisten mielipiteillä on minulle merkitystä - ja niistäkään ei kannata aina välittää. Loppujen lopuksi oma mielipide on kaikista tärkein. Muita varten ei voi elää. Tee sitä mistä sinä tykkäät ja mikä tuntuu juuri sinulle oikealta. Se vie eteenpäin ja opettaa.

Kuvannut filmille Henna Nennunen.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Täällä vieläkin


Olen ollut viime aikoina aktiivisempi Instagramissa. Se tuntuu helpommalta kanavalta päivittää nopeasti kuvia ja ajatuksia, mutta haluan edelleen pitää myös tätä blogia yllä. Koitan jatkossa päivittää ulkoasua ja koittaa rakentaa säännöllisempää sisältöä tännekin, mutta en aio ottaa asiasta stressiä tai yrittää suorittaa.







Hiljaisuuteni alkoi ennen joulua, sillä kaikki aikani ja energiani meni itsenäisen kouluprojektin luomiseen. Tein 8 asukokonaisuutta ja järjestin yhteistyönä ystäväni Martin Jägerin kanssa ensimmäisen muotinäytöstapahtumani tammikuussa. Martin teki liikkuvaa videokuvaa, jota heijastettiin malleihin. Teen tästä kenties erillisen päivityksen. Kuvia löytyy myös Instagramista ja tein toisen tilin, joka on pelkästään taiteelleni ja vaateprojekteille, se löytyy nimellä



Projekti oli stressaava, mutta ihana, ja olin täynnä inspiraatiota ja ideoita. Siinäkin määrin, että nukkumisesta tuli vaikeaa. Huomasin kuitenkin, että tuollaiseen projektiin uppoutuminen on oiva tapa selvitä talven pimeydestä.  Luova tekeminen piti mielen korkealla.

Projektin jälkeen taas tarvitsin aikaa levähtää, mutta kouluhommat painoivat myös päälle. Elämä on ikuista vuoristorataa, mutta pitää vaan koittaa pysyä kyydissä, silloinkin kun tuntuu että on aivan liikaa tekemistä, ja keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Stressaamisen keskellä aloitin jälleen meditoimaan ja olen pakottanut itseni rentoutumaan.






Sydämeni ja pääni ovat toisinaan olleet hämillään, mutta samalla opin pikkuhiljaa luottamaan itseeni enemmän ja enemmän. Siihen, että selviydyn kyllä kaikesta ja olen hyvä tällaisena kuin olen. Saatan jonkun mielestä olla liian herkkä ja mieleni ei ole aina täynnä pelkkää aurinkoa, mutta olen oppinut olemaan ikuisesti toiveikais ja optimistinen elämän suhteen ja hyväksymään huonommat hetket sellaisina ohimenevinä tiloina kuin ne ovat. Opettelen olemaan stressaamatta niin paljon valintoja, sillä loppujen lopuksi niitä ei ole vääriä tai oikeita. Kaikki valinnat vievät eteenpäin ja aina voi aloittaa alusta.


Pitäkää huolta. <3